Vedän tutkimustiimiä Teknologian Tutkimuskeskus VTT:llä, sovelletun kryptografian alalla. Ikuisuusprojektinani on ollut väitöskirja, joka valmistunee aikanaan – niin ainakin toivon. Ymmärrän hyvin sen tuskan, joka monella graduntekijällä yliopistossa on: riman kuvittelee ehkä olevan korkeammalla kuin se tosiasiassa on.
Matemaattiset aineet sujuivat jo koulussa hyvin, joten Otaniemestä – Teknillisen fysiikan puolelta – lähdin teekkarilakkia hakemaan. Sieltä se tulikin, myös opinnäyte. Informaatiotekniikkaa. Sitä tosin sopii ihmetellä kun katsoo näiden kotisivujen alkeellisuutta. Sivuaine vaihtui kesken opintojen lääketieteellisestä fysiikasta Tuotantotalouden (”TuTa”) alaiseen Työpsykologiaan, jonne sitten jäin muutamaksi vuodeksi töihinkin diplomityön jälkeen.
Tuo Työpsykologian jakso oli ajankohtana mielenkiintoinen: 80-luvun lopun hullut vuodet ja 90-luvun alun taloudellinen romahdus näkyivät ja kuuluivat tutalaisten professorien kahvipöytäjupinoissa. Ilmeisesti kaikkea ei valtakunnassa hoidettu heidän mielestään oikein. Samaan kahvipöytään mahtui joukko hyvinkin vasemmistolaisesti ajattelevaa väkeä, joita luonnehtisin jopa älykkäiksi marxistiksi. (Se maailmakuva murtui alkaen Berliinin muurista, päättyen Neuvostoliiton hajoamiseen – kovasti ihailtuja olivat nämä järjestelmät.) Kuitenkin se viisaus joka heillä oli, liittyi työntekjöistä huolehtimiseen: Kuinka työskentelyn tehostaminen lähtee lattiatason osaamisesta. Hämmästyttävän hyvin ammattiyhdistykset olivat projekteissa mukana yhdessä johdon kanssa, kun ei vastakkainasettelua keinotekoisesti luotu. Yhteisten tavoitteiden löytäminen on keskeistä, jos mielitään paikallisesti saada mitään sovituksi.
Noissa ympyröissä oli muuten yksi tuleva kansanedustajakin, Jyrki Kasvi, joka sittemmin menetti poliittisen kotinsa Nuorsuomalaisten hajottua ja liittyi myöhemmin Vihreisiin. Sinivalkoista vihreyttä siis. (Ikävä tragedia hänelle tuli, eikä enää puoluepolittinen asia ollenkaan.)
Ensimmäinen yrityskin tuli perustettua noihin aikoihin, kolme ystävän kanssa. Pienimuotoista maahantuontia, ohjelmointikeikkoja, ja toimitusjohtajalla oli pidempi asiakasprojektikin. Nykyisin firma on yhä olemassa, joskin neljän omistajansa pöytälaatikossa. 90-luvulle tultaessa kaksi ystävääni seurakuntanuoriajoilta kyseli neuvoja yrityksen perustamiseen, ja ensimmäinen neuvoni oli, ettei osakkeiden jakoa pidä tehdä 50-50. Noh, siinä sitten perustivat yrityksen 7 osakkella kumpikin, ja yhden lunastin itse. Siinä tuli perustetuksi firma numero 2 – toimii nykyisin perheyrityksenä Veikkoinkorvessa.
1990-luvun talouden myllerryksestä selvisin pääsemällä vanhaan kesätyöpaikkaani Maikkarille 1991, kehitysinsinöörin hommiin. Siihen aikaan televisiossa oli vielä ripaus glamouria, juontajineen ruutuäänineen päivineen. Lähetyksetkin hoidettin käsipelillä, lähetyksenvalvojan viimestellesä ruutuilmeen. Nykyäänhän televisiokanavat puskevat sisältöä automaation kliinisellä tarkkuudella. Maikkarilla – muuten – tuli uudelleen sovellettua työpsykologian oppeja, kun mainosnauhojen käsittelystä alkoi muodostua puuduttava rutiini. Sitä ei oikeastaan kukaan halunnut tehdä. Työ ja tekniikka piti muotoilla yhteen siten, että pakkotahtisuudesta päästiin eroon.
Maikkarin ajoista täytyy kertoa pari opettavaista tarinaa. Meillähän oli tilat ja studiot Ilmalantorilla, ”Pöllölaaksossa”, ja naapurissa kohosi uljas YLE. Kun menin Maikkarille, siellä juuri aloitettiin rakentamaan omaa itsenäistä televisiokanavaa, korvaamaan puolittain YLE:n omistama Kolmoskanava. Lisäksi Suomessa olivat vain YLE:n TV1 ja TV2. Kymmentä vuotta ei ollut vielä kulunut, kun Suomessa oltiin keskusteltu, tarvitaanko YLE:n uutisten (jotka pakkosyötettiin poliittisessa ohjauksessa samaan aikaan molemmilta kanavilta) lisäksi MTV:n uutisia. Maikkarin uutisethan aloittivat – kuten kaikki muutin MTV:n ohjelmisto – YLE:n TV-kanavilla, joista myytiin kallista lähetysaikaa kaupalliselle toiminnalle.
Oli sanomattakin selvää, että kilpailu katsojista oli kova. Uutiset olivat MTV:n lippulaiva, jonka katsojaosuuksia seurattiin tarkasti. Ja kyllähän se niin oli, että pian MTV3 oli suositumpi kanava suositumpine uutisineen kuin isolla koneistolla tuotetut YLE:n kanavat. Tekniikan puolella taasen oltiin kuin yhtä perhettä. Paitsi että YLE:llä oli kuuleman mukaan 500 insinööriä, meillä 5. (No, kyllä yksi maikkarilainen sataa yleläistä vastaa…?) Tuotanto oli myös keskustellut yhteistyöstä, ja pöydälle oli tuotu kuljetuspalveluiden yhdistäminen. Maikkarilla oli kaksi ammattimaista autonkuljettajaa kokopäivätoimisesti – näin muistan – ja yksi puolipäiväinen. YLE tarjosi resurssejaan käytettäväksi: heillä oli 126.
Syyksi kerrottiin, ettei YLE:n työntekijöiden työsopimuksiin kuulunut ”autolla ajaminen”, joten aina piti olla kuski. Yleisradio oltiin perustettu vuonna 1926, jolloin ajokortti ei ollut tavallinen, ja ilmeisesti työsopimukset olivat periytyneet samankaltaisina – isompi muutos työehtoihin kun nostaa aina älämölön.
Opetus: Kaikille on mukavinta – jos rahaa saa – säilyttää toiminta samanlaisena, jopa vuosikymmenestä toiseen. Maikkari tuli toimeen 2½ autonkuljettajalla, ja henkilökunnallekin oli mukavaa tarttua silloin tällöin auton rattiin. Eikä YLE:n toiminta juurikaan hyötynyt noista 126 ammattikuljettajasta. (Hiukan samaa näkee julkisissakin töissä, joissa kolmen hengen porukka ajaa tyhjentämässä koirankakkaroskiksia – voi toki olla että havaintoni on vain yksittäistapaus ja tuolla porukalla oli jokin muukin tavoite.)
Akateeminen ura kesken jääneine väitöskirjoineen pohditutti sen verran, että siirryin 1999 VTT:n palvelukseen, jossa nykyisinkin olen – aluksi mediateknologioiden tutkimukseen, sitten ”big data”-porukoihin ja nyttemmin tietoturvapuolelle, jossa ympyrä alkaa sulkeutua: fysiikan opinnoista on jotain etua, kun kvantit hiipivät laskentaan ja tiedonsiirtoon.
VTT-jakson keskeytti muutamaksi vuodeksi spin-off -yritys (perustettu firma numero 3), jossa isosti yritettiin tuoda markkinoille uudenlaista tiedonsuojausmenetelmää. Sillä oli hyvä idea, ja ehkä juuri nyt aika olisi voinut olla kypsempi sille, mutta minkäs voit. Neljäs firma tuli autettua alkuun viime syksynä, kun tehtiin töissä koronavilkun kaltainen avaimenperä – siis ikäänkuin koronavilkku ilman kännykkää – ja siitä sitten muutama isompi taho ja pari pienempää yritystä lunastivat osakkeita. Tämän firman ruotsalaiseen toimitusjohtaan tutustuin jokunen vuosi sitten Palo Altossa, jossa pohjoismaisille ideanikkareille yritettiin opettaa ison maailman start-up -henkeä.
Palo Altossa (viehättävä matala pikkukaupunki Stanfordin yliopiston kupeessa, piilaakson ytimessä) tuli muuten nähdyksi sellaisikin ihmeitä kuin Googlen itsestään ajavia autoja. Ne olivat pieniä pallukoita, joita pörräsi kaduilla yhtenään, ja jos takapenkkiläisten ilmeistä jotain saattoi päätellä, niin hauskaa oli matkanteko! Itsekseen ajavat autot tulevat jonain vuonna, siitä olen varma, eikä se aika välttämättä ole kovin kaukana. Ehkä kymmenen-viistoista vuotta? Jos ajatellaan Vihdinkin kuntarakennetta ja sen muutoksia, niin kyseessä on lyhyt aika, kaavoituksen kannalta lähes silmänräpäys. Liikenteessä tapahtuu vääjäämättä murros, joka auttaa syrjäseutuja merkittävästi.