Synnyin Espoossa maaliskuussa 1964. Tai tarkemmin ottaen Naistenklinikalla, Helsingissä, mutta passissa lukee ”Espoo”. Vanhempani olivat muutamaa vuotta aiemmin muuttaneet upouuteen asuntoon Tapiolaan, Oravannahkatorin lähelle. Weilin&Göösin kirjapaino (nykyinen Espoon modernin taiteen museo EMMA) sijaitsi aivan taloyhtiömme takana, ja mäkeä ylös kavuten pääsi ihailemaan arkkitehti Revellin suunnittelemia taskumattitaloja ihan vierestä. Nehän ovat vieläkin Tapiolan symboli. Hienoja!
Taloyhtiössä asui nuoria perheitä, niinpä lapsiakin oli paljon. Taloyhtiössä asui mitä erilaisinta väkeä, poliisista oopperalaulajaan, Yleisradion mastoasentajasta (tosi jännä työ, ainakin meistä pojista) johtajaan, rakennusmestarista eläkeläisiin. Ja asunnot myös: yksiöstä aina hienoihin neljän huoneen lukaaleihin. Se oli Tapiolan tyyli silloin: eri yhteiskuntaluokkia sekaisin. Vieressä oli rivitaloja monella puolen, ja naapurikerrostaloyhtiötä kutsuttiin Wärtsilän taloksi – lieneekö siellä asunut runsaasti Wärtsilän väkeä, mene ja tiedä. Meille lapsille se oli sama, mikä kunkin vanhempien ammatti oli: toistemme luona vuoron perään leikittiin, ja kaipa vanhemmatkin tulivat jotenkin toimeen keskenään.
Asuntomme oli kuitenkin pieni, joten vanhempani alkoivat rakentaa omakotitaloa Nummelaan vuonna 1969. Hämärästi muistan vielä puisen kaupparakennushökkelin, joka sijaitsi nykyisen pisteellä olevan K-Supermarketin vieressä, ja joka kaiketi oli aikoinaan taajaman alku – ”Vanha-Nummela”. Puutavaraa rakennustyömaalle haettiin nykyisen Lohjantien ja Juhanintien kulmasta, jossa toimi saha. Muutto Nummelaan tuli syksyllä 1970, ja koulun aloitin seuraavana syksynä Nummelan kansakoulussa, eli nykyisessä Nummelan koulussa. Kuuluin ensimmäiseen ikäluokkaan, jonka ei tarvinnut käydä lauantaisin koulua, ja toisaalta viimeiseen ikäluokkaan, joka kävi koulunsa keskikoulun oppimäärällä, juuri ennen peruskoulua. Hyvä ajoitus.
Keskikouluahan Nummelassa ei tuohon aikaan ollut, joten neljän kansakouluvuoden jälkeen koulu jatkui kirkonkylällä Vihdin yhteiskoulun tiloissa. Tuota reilun viidentoista kilometrin matkaa usein pyöräilin, ja myin sitten yli jääneitä bussilippuja lukiolaisille (onneksi rikos on jo vanhentunut).
Ehdin olla vielä kaksi vuotta Nummelanharjun koulun upouusissa tiloissa, ennen siirtymistä takaisin kirkonkylälle, lukioon. Tuon Nummelanharjun koulun käyttöikä oli valitettavan lyhyt, sehän purettiin jo jokunen vuosi sitten. Jotain meni suunnittelussa ilmeisesti pieleen.
Lukioaikana olin aktiivisesti seurakuntanuorten toiminnassa, ja niiltä ajoilta on moni ystäväni edelleen. Seurakuntanuorissa toistui jälleen sama kaava kuin varhaislapsuudessa: kovin erilaisista taustoista tultiin. Meillä oli hyviä keskusteluja, jotka usein venyivät myöhään. Joidenkin tyttöjen vanhemmat eivät ottaneet uskoaksensa, että ”seurakuntanuorten” illanvietosta tultiin… kello kun kävi aamukolmatta. :^) Noissa keskusteluissa ehkä hyvinkin konservatiivinen näkemykseni maailman menosta pyöristyi, ja jatkoa oli luvassa opiskelujeni jälkeen, kuten kohta kirjoitan.
Muuten en voi sanoa olleeni kovin sosiaalinen – ehkä pinkona jotkut pitivät, vaikken mielestäni lukemiseen paljoa aikaa käyttänyt. Kuudella laudaturilla oli kuitenkin hyvä lähteä opintietä jatkamaan.